Kuvataiteen etäopetusta ja urheutta
Matkalaukkujen päälle aseteltu tietokone, uusi seisomapöytäni.
Rehtorin kissa opettajainkokouksen alussa parrasvaloissa.
Vaihtelevia mikrofonien voimakkuuksia.
Kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista.
Korona.
No nyt se on kirjoitettu heti alkuun. Mitäpä sitä rivien väliin piilottelemaan. Viime päivinä, viikkoina, jopa yli kuukauden korona on vaikuttanut kaikkeen ympärilläni. Vielä viikolla 12 pesin 30 sekuntia käsiäni ennen ja jälkeen opetuksen ja hieroin voimakasta käsidesiä käsiini.
Viikolla 13 kaikki muuttui ja nopeasti. Hallitus linjasi koulut järjestämään etäopetusta. Istuin ja mietin miten saisin muutettua suunnitellut linopainannat ja järjestelmäkameroiden käytöt joksikin aivan muuksi. Tässä kollegoista on ollut hurjasti hyötyä. Kuvataideopettajat ympäri maan ovat jakaneet yhteisissä ryhmissämme erilaisia ideoita, joita oppilaat voivat toteuttaa välineiden puuttuessa. Erilaisten välineiden tekninen harjoittelu karsiutui pois ja jäi jäljelle taiteen ydin.
Kuten valokuvaaja Iiu Susiraja on taiteen mahdollisuuksia kuvaillut, on taiteessa kaikenlaisten elämäntilanteiden kuvaamisen voima. Mitä tahansa tapahtuukin, siitä voi aina tehdä taidetta. Samaa kertoo Neil Gaiman erään taideyliopiston päättöjuhlan ”Make good art” -puheessaan. Gaiman rohkaisi puheellaan vastavalmistuneita tekemään taidetta niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä ja mikä tärkeintä, tekemään sellaista taidetta, joka on ainutlaatuista juuri heille. Jokainen tilanne, oli se sitten millainen tahansa, on muunnettavissa taiteeksi. Taide auttaa ymmärtämään ja käsittelemään ympäröivää maailmaa.
Korona on muuttanut kaikkien meidän elämäämme, jokaista niistä omalla yksilöllisellä tavallaan. Se on tullut osaksi jo valmiiksi hyvin erilaisiin tilanteisiin ja tämän vuoksi pyrin mahdollisimman suureen pedagogiseen rakkauteen ja ymmärrykseen. Tässä ja nyt kirjoittaessani etäopetuksesta koen kiitollisuutta siitä, kuinka hyvin koulumme onkaan osannut organisoida tämän kaiken. Samoin myös vanhempien lähettämät arvostavat viestit ovat saaneet hymyn huulille. Meillä on Oulunkylän yhteiskoulussa hyvä pohja, jolta ponnistaa kohti uutta ja tuntematonta.
Opettajana nautin oivaltavista ja välillä hullunkurisistakin hetkistä oppilaiden parissa. Sanomattakin on selvää, että opetus ei tällä hetkellä ole pelkästään niitä, mutta haluaisin kertoa pieniä mikrotarinoita yhteen sulautettuna etäopettajan arjestani. Olen kirjannut ylös hetkiä joina olen kokenut, että todella rakastan työtäni.
Pieniä suuria (huomioita etäajasta)
Päivät vaihtuvat ja oppilaiden sarjakuvateoksissa herätyskellot soivat, oppilaat nousevat ylös, tekevät aamupalan ja napsauttavat Teamsin videokokoontumisen päälle.
Ope voinko tehdä tän 3D-mallinnuksena?
Ope, mä tein tän tehtävän jo ennen tuntia! Mitä mä nyt tekisin?
Ope, miltä näyttää?
Ope, mä en edes tiedä mitä nää esineet on mitä mä piirrän!
Ope, mä piirrän ranskalaisia uunissa.
Ope, mä haluun et mulla on tässä takajeejee.
Ope, voitaisko tehdä savitöitä?
Ja:
Ope, me kaikki yhdessä pysäytämme koronan.
Pysähdymme vaikuttavan kuvan ääreen. Oppilas on valinnut netistä keskustelun aiheeksi teoksen, jossa nuorella lapsella on kasvoillaan maski ja kädessään pahvinen miekka. Lapsesta lankeaa lapsen takana olevalle seinämälle aikuisen ihmisen varjo, täydessä toimintavalmiudessa oikea haarniska päällä. Keskustelemme kuvasta ja sen herättämistä tunteista sekä siitä, kuinka rohkeaa juuri nyt onkaan pitää etäisyyttä, siitä kuinka monissa tarinoissa päähenkilöt ovat urheita tehdessään paljon ja kuinka nyt on urheaa olla kotona.
Tässä nyt-hetkessä voin olla vain kiitollinen, että saan jakaa tämän ajan, edes etänä, näin upeiden ja ainutlaatuisten ihmisten kanssa.
”Hei hei Meri”, mysteerinen ääni hyvästeli yhtenä päivänä.
”Oikeesti, kiitos että olit meidän kaa.” Kuului toisen kurssin lopuksi.
Kun tämä poikkeusaika on ohi, ansaitsevat nämä upeat nuoret kaikki ne kuvataiteessa vaille jäämänsä kokemukset, vesivärien sekoittelun, kädet kaipaamassaan savessa, linokaiverrukset ja ennen kaikkea toistensa läheisyyden ja sen iloisen sorinan, josta tietää, että näiden on juuri nyt hyvä olla.
Hei hei, ja nähdään vielä.
Meri Kinnunen, kuvataide
